Kuvagalleria
(1/3)
Harjunpää 1993,2013 Dvd
Myydään
ToriDiili
16 €
Toimitus alkaen 2,95 € + ToriDiili-palvelumaksu 2 €
Shoppaile ToriDiilillä kuin verkkokaupassa
Toimituksen jälkeen sinulla on 24 tuntia aikaa tarkastaa tuote. Jos tuotteessa on jotain vikaa, saat rahasi takaisin.
Tuotteen kuvaus
Kunto: Kuin uusi
Postikulut ostajalle tai nouto tai toridiili
HARJUNPÄÄ - RAKKAUDEN NÄLKÄ
"Rakkauden nälkä on Helsingin kaduilla, kujilla ja porttikongeissa tapahtuva trilleri murtautumisen ammattilaisista, isosta rikoksesta ja läheisyyden kaipuusta. Se on takaa-ajotarina, jossa poliisia ja rikollista vaivaa sama tunne, eikä heistä kumpikaan osaa hallita sitä. Helsinkiläisissä asunnoissa liikkuu öisin outo kulkija. Ovi tiirikoidaan auki äänettömästi, mitään ei viedä, mitään ei rikota. Mestarillinen murtautuja on Tipi (Toni Kamula), 26 vuotias mies, joka hiipii naisten kodeissa kuin kissa ja hyväilee nukkuvia naisia.
Harjunpää ja Kiusantekijät (1993)
Åke Lindman ohjasi Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneista kolme eri televisiosarjasovitusta vuosina 1983, 1985 ja 1995. Jo 1980-luvun puolivälissä Lindman suunnitteli valkokangaselokuvaa Harjunpää ja heimolaiset -romaanista, mutta syystä tai toisesta se toteutui vasta kymmenen vuotta myöhemmin televisiosarjana. Ainoa Lindmanin valkokangaslevitykseen ohjaama Harjunpää-elokuva onkin Harjunpää ja kiusantekijät (1993), joka sai vain 26 000 katsojaa, mutta oli silti vuoden viidenneksi katsotuin kotimainen. Se kertoo enemmän kotimaisen elokuvan suosiosta 1990-luvun lamavuosina kuin Lindmanin filmin suosiosta tai laadusta.
Harjunpää ja kiusantekijät eroaa kahdesta aiemmasta tv-sovituksesta muutamalla huomattavalla tavalla: se on kokonaan suomenkielinen, laajakuvaelokuva, pääosassa on Johan Simbergin sijaan Kari Heiskanen ja Lindmanin uutena käsikirjoittajakumppanina Esko Salervo. Suomalaistamisen myötä Harjunpäästä tuli uskottavampi ja rehellisempi, vaikka ruotsinkielisten sovitusten näyttelijöissä ei mitään vikaa ollutkaan. Heiskanenkin tekee Harjunpäästä erittäin tavallisen kaverin, joka ei ole persoonaton, mutta ei myöskään sellainen, johon kukaan ulkopuolinen kiinnittäisi erityistä huomiota.
Tällä kertaa Harjunpää hieman koomisempaa rikosta, vaikka sekin alkaa lopulta muuttua paljon vakavammaksi. Köyhyydessä homeisessa puutalossa pienten lastensa ja aran ja hölmön vaimonsa (Sara Paavolainen) kanssa asuva Dödö (Antti Virmavirta) on itsekin hölmö, suorastaan idiootti. Dödö näkee yövartijan työssään myös toisenlaista todellisuutta. Yhdessä kaverinsa, sanomalehtiä jakavan Anteron (Tom Pöysti) kanssa he alkavat kiusata eräässä komeassa talossa asuvaa Lehikosen perhettä (Mats Långbacka ja Sari Havas). Dödö ja Antero tilailevat Lehikoisten nimissä näiden tontille ja työpaikalle kaikkea mahdollista tavaraa ja palveluita. Mitään muuta syytä tähän ei tunnu olevan kuin kateus ja halu tehdä kiusaa, mutta kun Lehikosen isäntä alkaa menettää hermonsa ja järkensä, Dödö ja Antero keksivät tilaisuuden lyödä rahoiksi ja alkavat suunnitella kiristystä. Silloin Harjunpää on jo kiusantekijöiden jäljillä.
Kuten elokuvan nimestäkin voi päätellä, tarinan rikolliset ovat lapsen tasolle jääneitä hölmöläisiä eivätkä mitään ehdottoman pahoja ja pahantahtoisia rikollisia. Heidän motiivejaan ei sen kummemin selitellä, eikä sillä ole Lindmanille merkitystäkään. Hän tykkäsi Joensuun tavasta kuvata suomalaista todellisuutta keskenään aivan erilaisten ihmisten kautta. Usein lopputulos oli tahattoman koominen, kuten Dödön ja Anteronkin tapauksessa. Toki nämä pojat on tehtykin tragikoomisiksi hahmoiksi, mutta Anteron hahmo on lyöty täysin läskiksi. Isojen, huonokuntoisten tekohampaiden kanssa näyttelevä Pöysti on kyllä hyvä huonossakin roolissa, samoin Virmavirta. Näiden poikien ”syndikaatin päämaja” on erittäin pieni ja ankea kellarikoppi, joka kyllä sopii näihin hahmoihin, mutta suurella kankaalla katsottavaan elokuvaan se on jo liiankin ankea ja tunkkainen.
Kuin viimeistä päivää ilmehtivä Havas luulee ilmeisesti olevansa Turkan teatterissa, kun taas Långbackan roolihahmon dramaattisimmat kohtaukset ovat Lindmanin epäonnistumisen seurausta. Kun elokuvassa hypitään stoalaisen ja aidonoloisen poliisityön, köyhyyden ja kurjuuden sekä rikkauden ja onnettomuuden välillä, muuttuvat traagiset kohdat helposti koomisiksi. Tätä Lindman ei ole onnistunut välttämään. Sen sijaan Lindman on jälleen onnistunut luomaan hyvän tunnelman. Pertti Mutasen kuvaaman elokuvan viimeisessä kohtauksessa on tosin kahden peräkkäisen kuvan välillä räikeä valo- ja värimaailman ero, jota ei voi olla huomaamatta.
Huom! Painike, joka näyttää koko kuvauksen on pelkästään visuaalinen.
Käyttäjäprofiili
Kirjaudu sisään, jos haluat nähdä profiilin ja lähettää viestejä.
Kirjaudu sisäänIlmoituksen metatiedot
Viimeksi muokattu: 16.6.2026 klo 20.23 ・ Ilmoituksen tunnus: 42929921
