Arsenjev: Dersu Uzala / Peskov: Taigan erakot

NYT SAMOISSA KANSISSA KAKSI LUMOAVAA TOSITARINAA ELÄMÄSTÄ SIPERIAN TAIGASSA 1900-LUVUN ALUSTA NYKYPÄIVÄÄN.

UPEANA SUURELOKUVANAKIN RAKASTETTU DERSU UZALA JA LYKOVIEN YLI 40 VUOTTA ERAKKOINA ELÄNEEN PERHEEN SENSAATIOMAINEN TARINA TAIGAN ERAKOT.

ARSENJEV VLADIMIR: DERSU UZALA

Venäläinen luonnontutkija ja kirjailija Vladimir Arsenjev teki vuosisatamme alussa kolme tutkimusretkeä Siperiaan Kiinan rajoille, Ussur-joen varsille, jotka silloin olivat vielä neitseellisen tuntematonta maata.

Jo ensimmäisellä retkellään hän kohtasi Dersu Uzalan, yksinäisen vaeltajan, goldi-heimoon kuuluvan metsästäjän.

Dersusta tuli hänen rakkain ystävänsä ja korvaamaton opas erämaan vaarojen keskellä.

Dersun avulla Arsenjev selviytyi hengissä hyisestä yöstä lumimyrskyn piiskaamalla aavalla järven jäällä.

Dersu auttoi häntä löytämään tiensä eksyttävillä taipaleilla, ottamaan ravintonsa erämaasta ja suojansa korven kätköistä.

Dersu oli yhtä suuren luonnon kanssa.

Hänessä henkilöityy koko se ihmisen ja luonnon sopusointu, jonka olemme kulttuurimme myötä kadottaneet.

Puut, kasvit ja eläimet olivat Dersulle veljiä, ihmisen veroisia.

Hän kunnioitti kaikkea elollista eikä koskaan ollut luonnossa yksinäinen.

Hän tulkitsi luonnon kieltä kuin avointa kirjaa.

Päätteli eläinten ja ihmisten jäljistä tapahtumat ja vaaratilanteet, haistoi tuoksut satojen metrien päähän, aavisti myrskyt ja sateet päiviä etukäteen.

Hän tiesi miten suojautua ja selviytyä hengissä lumimyrskyissä ja tuhotulvissa, metsäpaloissa ja pakkasissa, villipetojen ja vihollisten väijyessä...

Luonto oli Dersulle yhtä kuin elämä, välttämätön ja korvaamaton kuin ilma jota hengittää, vesi mitä juoda.

Irti luonnosta Dersu ei voinut eikä halunnut elää.

PESKOV VASILI: TAIGAN ERAKOT

Siperian taigasta, vaikeapääsyisetä , vuoristoisesta Hakassiasta 1970-luvulla löydetty viisihenkinen Lykovien perhe lähti 1920-luvulla taigan peittoon vanhauskovaisten Jumalan käskystä: "Ei saa elää maailmassa; maailman kanssa eläminen on synti".

Paitsi täydellisesti eristyksissä Lykovit elivät kokonaan asumattoman erämaan armoilla, omavaraistaloudessa.

Viljelivät vuoristoisilla karuilla rinteillä perunaa ja viljalajeja.

Kalastivat ja metsästivät sekä poimivat sembramännyn käpyjä.

Itsekasvatetusta hampusta he valmistivat säkkimäiset vaatteensa.

Kesät kuljettiin avojaloin, talvisin tuohivirsuissa.

Tulentekoon käytettiin tuluksia, päre toimi lamppuna.

Perheen nuorimmaiset eivät koskaan olleet syöneet leipää tai nähneet muita ihmisiä.

Lykovien erakkomajalta oli 250 kilometriä lähimpään asuinsijaan, mutta tutkimustyöt toivat seurulle tilapäisen joukon geologeja, jotka lähtivät perhettä tapaamaan.

Myöhemmin perheen nuorin tytär Agafja myönsi että perhe oli tuolloin jo nääntymisen partaalla.

Ravinto oli aivan liian yksipuolista ja epävarmaa, vähäiset keittoastiat puhkikuluneet, suola loppunut ja omatekoiset säkkivaatteet riittämätön suoja taigan purevissa pakkasissa.

Vanhat mökit olivat hataria ja maahan vajonneita mutta uuden rakentamiseen ei riittänyt voimia.

80-luvulla kuolivat ensin perheen pojat ja vanhempi tytär, joitakin vuosia myöhemmin myös isä.

Agafja jäi yksin erämaahan.

Sukulaiset yrittivät houkutella häntä luolseen, mutta isä ja Jumala kielsivät.

"Elän niin kauan kuin Jumala suo", totesi Agafja, taigan tytär.

Hänelle jäi luja uskonsa, omaisten haudat ja villin erämaan rikkumaton rauha.

Suuri Suomalainen kirjakerho 1993, 1p, 390 sivua.

Kovakantinen + kansipaperit.

Valokuvaliite

Postikulut 5,90. Yhdistelen postikuluja.